Torstai 18.01.2018
Nimipäivää viettää tänään
Laura
Suomeksi
På Svenska
Aineistohaku, varaus ja uusinta
Olet tässä:  Lohjan kaupunginkirjastoLukuvinkitLuin kirjan › Carlos Maria Dominguez: Paperitalo

Lukuvinkit

Carlos Maria Dominguez: Paperitalo

(La casa de papel 2002, suom. Einari Aaltonen 2006)

Argentiinalais-urugualaisen Carlos Maria Dominguezin (s. 1955) pienoisromaani Paperitalo on hiukan hämmentävä lukukokemus. Monologimaiset kerrontajaksot ovat pitkiä, tapahtumia on vähän eikä kielikään välttämättä ole mitenkään ainutlaatuista. Silti teos imaisee lähtöhetkestään alkaen lukijan mukaansa eikä päästä irti edes sitten, kun Uruguayn tuuliselle rannikolle kirjoista rakennettu talo on raunioina…

Paperitalon ihmisistä erottuvat nimettömäksi jäävä minäkertoja, hänen onnettomuudessa kuollut yliopistokollegansa ja kaksi bibliofiiliä, etunimetön Delgado ja salaperäisesti kadonnut, vain toisten tarinoissa esiintyvä Carlos Brauer.  Pääosassa ovat kuitenkin ehdottomasti kirjat kaikissa muodoissaan; fyysisinä esineinä, kirjastokokoelmina, kirjailijoille mikä mitäkin edustavina tuotteina, elämäntapoina, ilon ja onnettomuuden aiheuttajina. Dominguez kertoo ihmisistä, jotka ottavat vain kylmiä suihkuja, etteivät kylpyhuoneessa oleva kirjat vahingoitu, eivät voi asettaa vierekkäin kirjoja, joiden tekijät ovat olleet huonoissa väleissä keskenään, rakentavat hyllyjä kummallisista puulajeista suojatakseen kirjojaan ja kulkevat ympäri maailmaa etsimässä Juuri Sitä Puuttuvaa Kirjaa. Kirjat ovat kuitenkin myös vaarallisia: kertoja mainitsee professorin, joka halvaantui jäätyään omasta kirjahyllystään putoavien viiden Encyclopedia Britannican osan alle, muuan toinen mursi jalkansa yrittäessään tavoittaa hyllyn perukoilta Faulknerin Absalom, Absalomia ja chileläinen koiraparka kuoli vatsanväänteisiin hotkaistuaan raivonpuuskassa liian monta sivua Karamazovin veljeksiä… Kerronnan tyyliin kuuluu nimenomaan mainita täsmällisesti teosten nimet, pelkkä kirjan aiheuttama onnettomuus ei ole mitään, mutta nimeltä mainiten se on kuin ystävän antama isku vasten kasvoja.

Kirja alkaa toteavasti ja kuvaavasti: ”Keväällä 1998 Bluma Lennon osti Sohossa sijaitsevasta kirjakaupasta vanhan painoksen Emily Dickinsonin Runoja ja päästyään toiseen runoon, ensimmäiseen tienristeykseen, hän jäi auton alle.”  Jonkin aikaa sen jälkeen hänen työpaikalleen yliopistolle postitetaan sementtiin täysin sotkeutunut kirja, Joseph Conradin Varjolinna.  Lennonin tilalle tullut minäkertoja ihmettelee edesmenneen kollegan saaman kirjan kuntoa ja alkaa tutkia asiaa. Tarina muuttuu salapoliisimaisen jännittäväksi. Selitys löytyy viimein Uruguayn rannikolta, jonne kirjan lähettänyt Carlos Brauer on  - omistamiensa kirjojen uhrina hänkin - päätynyt rakentamaan omalaatuisen talonsa. Tosin Brauer itse on taas kadonnut salaperäisesti eikä lukija koskaan tapaa häntä. Sillä ei kuitenkaan ole väliä, sillä tarinat, etsiminen, eri ihmisten suhtautuminen kirjoihinsa ovat tässä varsinaisia ratkaisuja tärkeämpiä.

Hiukan, ihan hiukan tästä tulee mieleen Gabriel Garcia Marquez, semminkin kun Dominguezkin sekoittaa kerrontaansa ripsan yliluonnollista täysin luonnollisena. Carlos Brauerkin oli Bluma Lennonin tavattuaan hrti määritellyt hänet ”sellaiseksi kiihkeäluontoiseksi ja turhamaiseksi akateemiseksi naiseksi, joka viljelee koko ajan kirjallisuussitaatteja ja joka kuolisi mieluiten auton alle nenä kiinni Emily Dickinsonin runokokoelmassa”. Ja mitenkäs Bluma Lennonille kävikään…? Ja mikäs vika Marquezissa muka olisi…?

Domiguezin Paperitalo on yleisinhimillinen teos intohimoisesta rakkaudesta johonkin ja rakkauden seurauksista asianomaisille. Se on filosofinen ja ironinen, näennäisestä helppoudestaan huolimatta kirja, joka jättää pohtimaan yhtä ja toista maailman menossa.

   Merja-Liisa Karhu

Olet tässä:  Lohjan kaupunginkirjastoLukuvinkitLuin kirjan › Carlos Maria Dominguez: Paperitalo
Sivun alkuun