Tulosta  
   
Lohjan museo  
 

AUKIOLOAJAT:
ti , to-su 12-16,
ke 12-18,
ma suljettu
Toimisto avoinna ma-pe 9 - 16

Lohjan Museo
Iso-Pappila
Rovastinkatu 1
08100 Lohja
puh:(019) 369 4204
museo(a)lohja.fi

PÄÄSYMAKSUT:
Aikuiset 5 €
Eläkeläiset  3 €, ryhmä väh. 10 hlö 3€/hlö
Lapset 0-17 v.  0 €



Sisäänpääsy myös Museokortilla

Opastus 50 €/h (museon aukioloaikoina)
70 €/h (viikonloppuisin ja museon aukioloaikojen ulkopuolella)


 

  

ESINEEN TARINA

Pyykkipäivä


Pyykinpesu, varsinkin valkopyykinpesu, taisi aikoinaan olla kaikkein rankimpia kodin töitä. Käyttövaatteet pestiin tarpeen mukaan, mutta lakanapyykillä käytiin huomattavasti harvemmin.

Kesällä pyykkipadat kiehuivat rannoilla. Lakanat pestiin puhtaiksi rantakivellä hakkaamalla niitä rivakasti pesukartuilla ja huuhdottiin järvivedellä. Tarvittiin kaksi pyykkäriä, että raskaasta lakanasta saatiin liika vesi kierretyksi pois. Pyykkärien kädet punoittivat pyykkilipeästä, pesuaineesta, jolla lakanoista saatiin puhtaan valkoisia.

Talvella saunojen ja pyykkitupien padoissa keitetyt pyykit kuljetettiin vesikelkalla saaveissa järven jäälle, jonne oli hakattu avannot pyykin huuhtomista varten. Nyt kädet punoittivat kylmästä vedestä.

Teollisuuspaikkakunnilla oli työväenasuntoalueilla erityisiä kaikkien yhteiseen käyttöön tarkoitettuja pyykkitupia.

Pulsaattoripesukoneet pienine käsikäyttöisine linkoineen toivat helpotusta pyykkipäiviin toisen maailmansodan jälkeen. Pesukoneet yleistyivät 1950-luvun kuluessa. Kun markkinoille tuli pieni tehokas linko, johon voitiin pyykki nostaa pesukoneesta, pyykinpesu alkoi monien mielestä sujua kuin tanssi. Enää ei tarvinnut käsin vääntää raskaita märkiä tekstiileitä.

Lohjan Museo sai hiljattain lahjoituksena Mainio-merkkisen lingon, joka on 1950-luvun puolivälistä. Se on valmistettu Porissa Rosenlew&Co konepajalla ja on aikansa huippuelektroniikkaa.

Perheen isä osti äidille syntymäpäivälahjaksi lingon heinäkuussa 1955. Se hankittiin, kun perheeseen oli syntynyt vauva. Lingon lahjoittajan mukaan perheen elämä oli hänen syntymänsä jälkeen yhtä pyykkisirkusta. Hän tuotti äidilleen sangen tehokkaasti pyykättävää. Linko on ostettu Laurinkadun ja Postikadun kulmassa sijainneesta Lindblomin kaupasta.

Nykyään pyykkipäivä on parhaimmillaan joka päivä. Pyykkärin tarvitsee vain tutkia vaatteissa olevat pesumerkinnät ja nakata pyykit ja pesuaineet koneeseen, jotka automaattisesti liottavat, pesevät, linkoavat, jopa kuivaavatkin kodintekstiilit ja vaatteet vaivattomasti.

Kuvateksti:
Pyykkärin tehoapulainen 1950-luvulla oli näppärä linko. Lingolla saatiin vesi vaatteista tehokkaasti pois ja pyykin kuivaminen nopeutui. Linko on ollut käytössä aina 2000-luvun alkuun saakka. Omistajansa mielestä uusien pesukoneiden linkoukseen ei ollut luottamista.

 

 

 

Potkukelkka, köyhän miehen hevonen




Se oli yhtä vauhdin hurmaa, kun seisottiin rautaisilla jalaksilla ja toisella jalalla potkittiin vauhtia jäisellä tiellä tai järven jäällä. Huimapäisimmät laittoivat potkukelkat junaksi ja laskivat pitkiä mäkiä. Kelkassa oli paljon painoa, kun jokaisella istuimella istui laskija. 
Viimeisen kelkan jalaksilla seisoja potki vauhtia ja etummaisen kelkan ohjaaja yritti pitää junan ”raiteilla”. Se oli silloin, kun ei vielä ollut hiekoitettuja kevyen liikenteenväyliä eikä teitä maaseudullakaan hiekoitettu.

 

Potkukelkan historia on suhteellisen lyhyt. Se kehitettiin 1800-luvulla ja tuli Suomeen Ruotsista 1800-luvun lopulla. Kelkka oli todennäköisesti kehitetty vesikelkasta, jonka jalaksia pidennettiin. Sitä käytettiin varsinkin saaristossa tärkeänä liikkumisvälineenä, jolla oli helppo liukua jäätä pitkin verkoille tai pilkille. Maaseudulla se oli yleinen apuväline talvella siirrettäessä tavaroita paikasta toiseen. Sitä kutsuttiin jopa köyhän miehen hevoseksi.

 

Alkuun potkukelkka oli lähinnä hyötyliikuntaväline eivätkä lapset juurikaan päässeet sillä liikkumaan. Kulkuneuvo oli raskas ja sitä oli hankala ohjata, kunnes vuonna 1900 salolainen Oskari Terhi kehitti potkukelkkaan notkeat rautaiset jalakset. Tätä ennen jalaksetkin olivat puuta.

 

Potkukelkan taikka potkurin käyttö vapaa-ajan huvi- ja urheiluvälineenä alkoi 1800-luvun lopulla. Vuonna 1890 Oulussa perustettiin Suomen ensimmäinen potkukelkkaseura ”Oulun Potkuriklubi”. Alkuun potkukelkkailua ei pidetty naiselle sopivana liikkumismuotona. 1900-luvun alussa potkukelkkailua pidettiin yhtenä Suomen merkittävimmistä talviurheilumuodoista hiihdon ja luistelun ohella. 1920-luvulla potkukelkkailussa 10 km matka taittui 26 minuutissa 30 sekunnissa.

 

Potkukelkka on rakenteeltaan niin yksinkertainen, että niitä valmistettiin aluksi kotona. Teollinen sarjatuotanto alkoi vuonna 1933. Nykyisin Suomessa lienee vain pari potkukelkkoja valmistamaa yritystä. Uusia potkureita tulee markkinoille n. 20 000 kelkan vuosivauhtia. Nykyisin potkukelkka taitaa olla yleisemmin nähty pyörillä varustettuna versiona, kun sitä ohjailee kauppaan matkalla oleva vanha rouva, harvemmin vanha herra.

 
Enkelikello

Teksti: Leena-Maija Halinen, kuva: Iiris Kankaanpää
Kun olin pieni tyttö, vietimme usein suvun kesken joulua tai uutta vuotta mummolassa Varkaudessa. Joulunaika oli silloin luminen, onnellinen ja tunnelmallinen; mummi, ukki, joululaulut, joululahjojen tutkiminen ja öiset supattelut serkkujen kanssa siskonpedissä mummolan kamarin lattialla kuunnellen vanhempien iloista jutustelua keittiöstä.

Mummolan joulukuusessa oli joulukoristeet, joiden sanottiin olevan sota-ajalta, vaatimattomia lasipalloja, joulukaramelleja, jotka olivat kiiltävällä karamellipaperilla päällystettyjä puisia palloja ja enkelinhiuksia. Se, mitä ainetta enkelinhiukset olivat, on jäänyt epäselväksi, mutta erittäin herkästi ne syttyivät. Mieleeni on jäänyt uudenvuoden tienoo, kun ”hius”nippu syttyi kuusenkynttilästä palamaan. Onneksi tuli saatiin sammumaan eikä vahinkoa ehtinyt tapahtua.

Hellyttävin lapsuuteni joulukoriste oli mummolan kamarissa kilissyt enkelikello kynttilöineen. Sitä olisi jaksanut katsoa ja kuunnella vaikka kuinka kauan. Harras odotus täyttyi, kun mummi tai ukki sytytti neljä pientä valkoista kynttilää palamaan ja trumpetteja soittavat enkelit alkoivat pyöriä ja kilisyttää kelloja. Enkelikellojen kilinä oli silloin lapsen mielestä sitä oikeaa joulukellojen kilinää.

Kynttiläkellot ovat alkujaan saksalainen keksintö, kuten niin monet meidän joulukoristeistamme ovat. Saksassa niitä alettiin valmistaa jo 1900-luvun alussa, ja Suomen koteihin ne saapuivat 1940-1950-lukujen vaihteessa. Weiste Oy alkoi valmistaa niitä Suomessa. 1980-luvun puolivälistä enkelikellot ovat olleet tuontitavaraa.

Nyt kotonani on enkelikello, sellainen ulkomaalainen. Sitä on käytettävä salaa, sillä perheen miesväki ei ole kovin ihastunut sen kilinään. No, onhan se ymmärrettävää, eiväthän he tiedä, miten ihanasti enkelikello mummolassa silloin joskus soi.